Lapsiperheet. Eläkeläiset. Pätkätyöläiset. Matalapalkka-alat. Peruspäivärahan varassa olevat. Yksinhuoltajat. Ansiosidonnaisella pärjäävät. Toimeentulotukiasiakkaat. Pienituloisia on moneen junaan, kaikenkarvaisia ja –ikäisiä. Puolustajat tulevat perässä resiinalla. Tämä kolumni on kirjoitettu siksi, että suomalaisten perusturva on jäänyt pahasti jälkeen yleisestä ansiotulojen kehityksestä.
Pienituloisten köyhyysvaje, eli se kuinka paljon kotitalouden tulot keskimäärin alittavat pienituloisuusrajan, on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmenellä. Eritoten lasten huono-osaisuus on sietämätöntä. Lapsiköyhyys on kasvanut pahimman laman ajalta, vuodesta 1995, 4,7 prosentista 13,2 prosenttiin. Köyhyys ilmiönä alkaa olla niin hyväksytty asia, että siltä voi sulkea silmänsä saamatta huonoa omaatuntoa.
Samaan aikaan kun keskiluokka, kulkee silmät ummessa riemusta kankeana, alaluokan elämää vaivaa valtava häpeä. Omasta elämästä puhuminen läheisillekin saa posket punoittamaan, mutta yleensä vaitiolo tuottaa helpoimman ratkaisun. ”Eipähän kukaan tuskastu mun murheista, ku oon vaan hiljaa.” On ehkä helpompaa salata taustansa, kuin aiheuttaa piinaavia hiljaisia hetkiä. Häpeän aiheuttaa puute. Puute ei ole hyväksyttävää Suomessa. Silti harva on valmis tekemään asialle yhtään mitään.
Pienituloisuus myös periytyy kuin geenit konsanaan. Yhä tavallisempaa on se, että lapsistakin kasvaa vanhempien tulotason mukaisia kansalaisia, turhan useasti alaluokkaa. Alaluokasta ei puhuta. Tuskin sellaista termiä edes tunnetaan. Miksi antaa nimeä niille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin Suomessa? Mihin heitä tarvitaan? Alaluokasta pitäisi nimenomaan puhua ja kovaa. On aika huutaa alaluokan puolesta. 2010-luku on uuden luokkataistelun alku.
Työelämän ulkopuolella olevien pienituloisuusaste on lähes viisi kertaa niin suuri kuin työelämässä olevien. Hallitus on kuitenkin päättänyt olla korottamatta työttömyystukia, oli sitten kyse peruspäivärahasta tai ansiosidonnaisesta. Syynä on rahan puute. Sama varaton hallitus on kyllä valmis alentamaan kolmella miljardilla veroja, kasvattaen tuloeroja entisestään.
Hallitus on myös hoitanut asiat niin, että me prekariaatit tulemme saamaan huomattavasti vähemmän eläkettä kuin nyt eläkkeelle jäävät. Maksamme kuitenkin vähintään yhtä paljon eläkemaksuja. Hyväksymmekö tällaisen epätasa-arvon? No emme.
Pienituloisuuden ytimessä on työnantajien jatkuva pätkäsopimuksilla kituuttaminen ja epäoikeudenmukaiset tulonsiirrot. Lisäksi jatkuvasti kasvava vuokatyöntekijöiden käyttö tekee duunarista kuin minkäkin dvd-levyn, joka haetaan hyllystä, pientä korvausta vastaan. Vuokratyöntekijöille pitää saada takuupalkka ja pätkätyösopimuksiin järkevän pituiset minimiajat.
Tosiasiat pitää tunnustaa ja vaikeiltakin maistuvat asiat sanottava ääneen. Suomi on siirtynyt jälleen luokkayhteiskunnaksi. Siinä ei porvarin ”vastakkainasettelemattomuudet” auta. Valtio on tasan niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Heikkoa ei pidä nöyryyttää, vaan tukea. Siinä on vissi ero, mutta nykyään ne tuntuvat monesti olevan sama asia. On aika pistää kampoihin.
