Aikana, jolloin olemassaolo kuluu riittämättömyyden tunteen peittämiseen, marraskuu tappaa ja joulu armahtaa. Siksipä eräs kauniimman puoleinen nainen aloittaa aamunsa aina kulttuuriuutisilla.
Hän lukee ne niin monesta lehdestä kuin aamiaisen aikana ehtii ja lopettaa myös niihin. Muuta hän ei luekaan. Ennen hän selasi lehdet kannesta kanteen, mutta siitä tuli aina niin paha olla, että aamupahoinvointi yltyi iltaan asti. Hän lopetti uutisten lukemisen eikä tarvitse enää vitamiinipillereitä.
Koetin samaa. Otin haasteen vastaan empirismin nimissä ja luin viikon pelkästään kulttuuriuutisia. Prekariaattitoimittajalle moinen vapauden teko on mahdollista. Aamuista tuli kiehtovia, romanttisia, seikkailuihin johdattaneita virkistäytymishetkiä. Aamupaloistani tuli heräämisen arvoisia trippejä toisiin maailmoihin. Sinäkin kulttuuritoimittaja - minä rakastan sinua ja tapaasi tehdä kirja-arvostelujasi niin analyyttisen hehkeästi. Kirjoita yhtä kauniisti myös tänään, jotta voin kyynelehtiä huomenna. Jookosta?
Kuppilaan mennessäni huomasin, että en tajua yhtään mitään siitä, mistä ystäväni puhuvat. Mikä ihmeen lentäjien lakko? Kuka hemmetin Catherine Ashton? Olin lähes yhtä pihalla kuin kulttuuritoimittajan ego. Aina kun yritin johdatella aihetta hieman kulttuurin pariin, ystäväni viittasivat kintaalla ja eivät olleet moisesta kuulleetkaan.
Keskusteluista tovereiden kesken tuli tympeitä ja vieraannuimme hetkeksi toisistamme. Kuka nyt kulttuurihömppähippiä ymmärtäisi? En kestänyt moista ja palasin lukemaan uutisia. Ja sain jälleen lahjaksi tärkeän maailmanpainon rusentamaan hartioitani ja painamaan poskipäitä uhkaavasti kohti katutasoa.
Etnografinen kokeeni tuotti kuitenkin selkeän tuloksen. Ystäväni eivät lue kulttuuriuutisia. Syykin lienee selvä. Se ei edusta tehokkuusteoriaan pohjautuvaa maailmankatsomustamme. Sama näkyy esimerkiksi kuntien päätöksenteossa - mihin sektoriin höylä kaivertuu ensimmäiseksi?
Toimituksistakin löytyy jästipäitä, jotka pitävät taantumaa hyvänä syynä ottaa sivu jos toinenkin kulttuuriosiosta.
Onhan paljon tärkeämpää tietää, että Obama on Kiinassa, kuin että Dalin suurnäyttely on avattu Tukholmassa.
Vieläkin tärkeämpää olisi nähdä juttujen taakse. Presidentti ei suostunut näkemään vuosikymmeniä alistettua Dalai Lamaa, toista Nobelin rauhanpalkinnon saajaa, koska Kiinan johto kielsi tekemästä niin. Dali signeerasi mitä tahansa daijua, koska tiesi, että mikä tahansa, missä on hänen nimensä on kullanarvoista.
Tieto siitä, että Obama on kaksinaismoralistinen pelkuri ja Dali rahanahne paskiainen, ei tee Barackista vähemmän Yhdysvaltain presidenttiä eikä Salvadorista vähemmän yhtä maailman parhaista maalareista. Mutta se vie meidät teosten taakse, kysymään miksi tuo ja tuo herra on toiminut noin.
Ei ne suuret sanat, vaan ne pienet teot. Kaikki meistä eivät suostu elämään muovimaailmassa, jota meille päivittäin tyrkytetään. Ilman taiteilijoita söisimme kelmua lounaaksi. Pahan olon kasvaessa tyydymme ulostamaan kettinkiä ja pitämään suumme supussa. Vaihtoehtoista maailmaahan ei ole olemassa.
Luottakaamme siis tiskirättirealismiin.
Onneksi jo ehkä ensi vuonna lehtiä voi tilata osissa. Silloin aion tilata pelkät kulttuurisivut. Sitä odotellessa suosittelen joululahjaksi immateriaalista. Parhaita lahjoja ei voi ostaa.
