Ilkka Pernu:

"Tähän jää koukkuun!"
"On pakko saada joka viikko!"
"Olo on sen jälkeen mahtava!"

Ei, edelliset lainaukset eivät ole poimittu Irti Huumeista -yhdistyksen keskustelupalstalta vaan yleiseltä avantosaunalta. Myönnettävä on, että olen itsekin jäänyt koukkuun. Olenko siis narkomaani?

Riippuvuus on jännä - ja ehkä pikkaisen suhteellinen - juttu. Usein kuullun väitteen mukaan ainakin kahvi, tupakka ja alkoholi olisivat kiellettyjä aineita, jos ne keksittäisiin nyt. Sen verran koukuttavia kamoja ovat, kuulkaas.

Samaan joukkoon voi laskea avannon, ainakin jos saunojien puheita on uskominen. Nyt, maaliskuun puolivälissä kestoaihe lauteilla on vääjäämättä lähestyvä avantokauden päättyminen. Puolentoista kuukauden päästä saunan ovelle lyödään lappu eikä avantoon pulahtajilla ole sinne enää asiaa. Äänet värisevät, kun aihe nousee esille.

Toki kylmään veteen voi käydä itsensä dippaamassa missä ja milloin tahansa, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, avanto on sosiaalinen huume.

Löylyissä on tapana jakaa kokemuksia ja toistella mantrana, kuinka hieno harrastus tämä on. Avannossa kävijät eivät kuulemma ikinä sairastu. Ja kaikki ovat hoikkia ja hyväkuntoisia.

Ihme kyllä aina joku on ollut juuri flunssassa. Ja näkyy niitä jenkkakahvoja itse kullakin, ja aina jotain paikkaa tuntuu kolottavan.

Avantoon liittyy niin paljon uskomuksia, että vain mieleltään epävakaa uskoo niitä kaikkia.

Minulle lajin viehätys on itsensä voittamisessa ja sen tuomassa hyvän olon tunteessa. Veteen meneminen pelottaa joka ikinen kerta. Avannon jälkeinen euforia kestää vain pari minuuttia.

Sama se, vaikka joku viisas todistaisi nolla-asteisen veden olevan hengenvaarallinen. Narkomaani ei ajattele muuta kuin ensimmäistä kokemaansa nautinnon hetkeä.

Ilkka Pernu:

Politiikka on peliä, mutta ei mitä tahansa peliä.

Se ei ole hienointa jalkapalloa eikä edes Super Mario Brosia. Se on katsojan niskat jumittavaa amatööritennistä.

Hallituksen avaussyöttö eläkeiän nostamiseksi 65 ikävuoteen lähti ikään kuin yllättäen.

Ei mikään ässäsyöttö, mutta sopivan äkäinen niin, että vastapuoli saadaan hikeentymään.

Oppositio ja ammattiyhdistykset vastaavat odotetun aggressiivisesti - pallo palautetaan Matti Vanhasen kenttäpuoliskolle räksytyksen saattelemana.

Sinipaitaiset esittävät loukattua marttyyria odotetusti: "meidän on pakko pelata kovilla panoksilla, meidän on otettava vastuu."

Kun poliittinen pompottelu äityy veriseksi taistoksi, vain katsojilla on hauskaa.

Sekin tosin muuttuu nopeasti puuduttavaksi. Poliittiset pallottelijat kun eivät tunne sijoittamisen hienouksia.

Pallon voi upottaa kenttään muutenkin kuin lyömällä niin kovaa kuin lähtee.

Ilkka Pernu:

Ylen suosikkisarja Kotikatu on saanut fanit raivostumaan. En ihmettele muuta kuin katsojien pitkää pinnaa.

Itse olen manannut suosikkisarjan alennustilaa jo ainakin vuoden ajan. Ei sitä voi enää katsoa ahdistumatta. Kotikatu on muuttunut masentavaksi mässäilyviihteeksi, jossa kenelläkään ei mene ikinä hyvin.

Nyt sen ovat noteeranneet myös tosifanit. Inhimillisyys on hävinnyt, juonen kehittely on törkeää ja näyttelijäntyö surkeaa, fanit ruotivat Ylen keskustelufoorumilla.

Vuodesta 1995 lähtien säännöllisesti ilmestynyt Kotikatu on instituutio, jolta pitäisi odottaa vastuuta. Ei joka viikko lähes miljoona katsojaa keräävässä sarjassa mitä tahansa soopaa voi suoltaa. Tunnen ihmisiä, joiden elämän yksi peruspilareista nimenomainen tv-draama on.

Jos meno ei pian muutu, katsojat valuvat muille kanaville tai siirtyvät seuraamaan oman kotikatunsa elämää.

Kotikadun vahvuus on ollut tunnerekisterin laaja hyödyntäminen. Ehkä olisi aika lopettaa koko sarja, jos ei enää ole paukkuja kirjoittaa laatudraamaa. Konservatiivisen Kotikadun kääntäminen sensaatioviihteeksi on tuomittu epäonnistumaan.

Ilkka Pernu:

Tuore Optio-lehti listaa Suomen parhaat työpaikat. Juttupaketti kertoo samaa tarinaa: hyvä tulos ja ilmapiiri kulkevat käsi kädessä.

Miksi tämä hämmentää? Eikö tuloksen takominen vaadikaan uhrauksia, duunarin selkänahasta revittävää karstaa?

Työntekijöitään simputtava ja epätasa-arvoinen työnantaja ei houkuttele eikä motivoi. Tulos ei takoudu hampaat irvessä.

Suomen parhaaksi työpaikaksi isojen yritysten sarjassa valittiin jo kolmantena vuonna peräkkäin palveluyritys Accenture. Yrityksessä on muun muassa käynnissä useita ohjelmia, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elämää ja arkea. Firmassa myös seurataan, ettei kukaan tee liikaa töitä.

Yksi työpaikka pomppaa listasta silmille: Claes Ohlson. Tampereellekin ajautunutta halpakauppaketjua en odottanut näkeväni listan nelosena. Vähittäistavarakaupoista kun kuulee vain kauhujuttuja olemattomista vaikutusmahdollisuuksista ja painajaismaisista työoloista.

Millä lihaksilla ruotsalainen 90-vuotias perheyritys sitten on niin pirun kiva firma?

Yrityksessä on perhehenki, jonka ansiosta työntekijöiden vaihtuvuus on lähellä nollaa. Yritykseen ei noin vain ajauduta vaan ennemminkin vihkiydytään talon tavoille. Rekrytointiprosessi kestää kuukauden. Siinä vanhat työntekijät valitsevat uudet kollegansa. Se pääsee hommiin, joka sopii joukkoon.

Kaikille myyjille maksetaan samaa palkkaa, 25 prosenttia yli kaupan sopimuksen. Työntekijät eivät myöskään pääse leipääntymään hommiinsa: työtehtävää vaihdetaan tunnin välein! Työkiertoon osallistuu myös johto.

Työntekijöillä on aidosti hauskaa - ainakin yt-neuvotteluihin asti.

Accenturen toimitusjohtaja Frank Korsström kiteyttää asian hyvin.

- Henkilöstöön kannattaa panostaa aina, myös laskusuhdanteessa.

Ilkka Pernu:

Kännykän ostaminen on masentavaa. Lähes jokaisessa uudessa puhelimessa on ominaisuuksia, joita en ikinä käytä. Tehtaat puskevat jatkuvalla syötöllä uusia malleja, joiden päätehtävä on kaikkea muuta kuin se perinteinen - puheluiden välittäminen.

Miksi käyttäisin rahaani johonkin sellaiseen härveliin, josta ei ole juuri mitään iloa?

Nykyisen kaltainen matkapuhelinbisnes on kiistatta kannattavaa. Silti kuluttajana ihmetyttää, miksei kännyköiden ostaminen voisi olla yhtä palkitsevaa kuin tietokoneiden.

Vaikka kompuutterikaupassa on lukuisia valmiita paketteja, on harrastajille tarjottu kautta aikain mahdollisuus täysin omannäköisen koneen hankkimiseen.

Ostaja saa itse valita jokaisen yksityiskohdan omien tarpeidensa mukaan: kiintolevyn mallin ja koon, muistin määrän, levyasemien nopeuden, näytön koon ja omaan käteen sopivan hiiren. Kaiken tarpeettoman voi jättää pois.

Nettikäyttäjä ei tarvitse pelaamiseen tarkoitettua hyperkiihdytettyä näytönohjainta eikä kirjoittaja mittavaa ohjelmistopakettia.

Omat tarpeensa tunteva tietokoneen käyttäjä saa juuri sellaisen myllyn kuin haluaa. Eikä turhasta tarvitse maksaa. Mahdollisuus kasata oma kone ei ole ainakaan vähentänyt koneiden myyntiä.

En siis tajua miksi kännyköitä myydään yhä sarjatuotettuina epäkäytännöllisinä möhkäleinä?