Lapsiperheet. Eläkeläiset. Pätkätyöläiset. Matalapalkka-alat. Peruspäivärahan varassa olevat. Yksinhuoltajat. Ansiosidonnaisella pärjäävät. Toimeentulotukiasiakkaat. Pienituloisia on moneen junaan, kaikenkarvaisia ja –ikäisiä. Puolustajat tulevat perässä resiinalla. Tämä kolumni on kirjoitettu siksi, että suomalaisten perusturva on jäänyt pahasti jälkeen yleisestä ansiotulojen kehityksestä.

Pienituloisten köyhyysvaje, eli se kuinka paljon kotitalouden tulot keskimäärin alittavat pienituloisuusrajan, on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmenellä. Eritoten lasten huono-osaisuus on sietämätöntä. Lapsiköyhyys on kasvanut pahimman laman ajalta, vuodesta 1995, 4,7 prosentista 13,2 prosenttiin. Köyhyys ilmiönä alkaa olla niin hyväksytty asia, että siltä voi sulkea silmänsä saamatta huonoa omaatuntoa.

Samaan aikaan kun keskiluokka, kulkee silmät ummessa riemusta kankeana, alaluokan elämää vaivaa valtava häpeä. Omasta elämästä puhuminen läheisillekin saa posket punoittamaan, mutta yleensä vaitiolo tuottaa helpoimman ratkaisun. ”Eipähän kukaan tuskastu mun murheista, ku oon vaan hiljaa.” On ehkä helpompaa salata taustansa, kuin aiheuttaa piinaavia hiljaisia hetkiä. Häpeän aiheuttaa puute. Puute ei ole hyväksyttävää Suomessa. Silti harva on valmis tekemään asialle yhtään mitään.

Pienituloisuus myös periytyy kuin geenit konsanaan. Yhä tavallisempaa on se, että lapsistakin kasvaa vanhempien tulotason mukaisia kansalaisia, turhan useasti alaluokkaa. Alaluokasta ei puhuta. Tuskin sellaista termiä edes tunnetaan. Miksi antaa nimeä niille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin Suomessa? Mihin heitä tarvitaan? Alaluokasta pitäisi nimenomaan puhua ja kovaa. On aika huutaa alaluokan puolesta. 2010-luku on uuden luokkataistelun alku.

Työelämän ulkopuolella olevien pienituloisuusaste on lähes viisi kertaa niin suuri kuin työelämässä olevien. Hallitus on kuitenkin päättänyt olla korottamatta työttömyystukia, oli sitten kyse peruspäivärahasta tai ansiosidonnaisesta. Syynä on rahan puute. Sama varaton hallitus on kyllä valmis alentamaan kolmella miljardilla veroja, kasvattaen tuloeroja entisestään.

Hallitus on myös hoitanut asiat niin, että me prekariaatit tulemme saamaan huomattavasti vähemmän eläkettä kuin nyt eläkkeelle jäävät. Maksamme kuitenkin vähintään yhtä paljon eläkemaksuja. Hyväksymmekö tällaisen epätasa-arvon? No emme.

Pienituloisuuden ytimessä on työnantajien jatkuva pätkäsopimuksilla kituuttaminen ja epäoikeudenmukaiset tulonsiirrot. Lisäksi jatkuvasti kasvava vuokatyöntekijöiden käyttö tekee duunarista kuin minkäkin dvd-levyn, joka haetaan hyllystä, pientä korvausta vastaan. Vuokratyöntekijöille pitää saada takuupalkka ja pätkätyösopimuksiin järkevän pituiset minimiajat.

Tosiasiat pitää tunnustaa ja vaikeiltakin maistuvat asiat sanottava ääneen. Suomi on siirtynyt jälleen luokkayhteiskunnaksi. Siinä ei porvarin ”vastakkainasettelemattomuudet” auta. Valtio on tasan niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Heikkoa ei pidä nöyryyttää, vaan tukea. Siinä on vissi ero, mutta nykyään ne tuntuvat monesti olevan sama asia. On aika pistää kampoihin.

Puheenjohtaja lyö nuijan pöytään. Lautakunta on taas ohi. Oloni on surullinen. Yritimme pysäyttää sijaiskieltojen laajentumisen. XL-porvariryhmittymä äänesti sijaiskieltojen jatkumisen puolesta. Heitä on 7, meitä vain 4. Näin kansa on päättänyt. Demokratia on puhunut.

Miten se näkyy?
Sijaiskiellot jatkuvat. Eivätkä pelkästään jatku, vaan laajenevat. Eikä vain lastensuojelussa, vaan ylipäätänsä kaupunkimme palveluissa, sektori sektorilta. Eli jos työntekijä sairastuu, hänen tilalleen ei palkata uutta. Samaan aikaan yli puoluerajojen tehdyssä valtuustosopimuksessa lukee, että hyvinvointipalvelujen laatua ei heikennetä. Me esitimme, että näin ei myöskään tehtäisi. Porvarit olivat eri mieltä.

Mitä se sitten tarkoittaa? Tai ketä edes kiinnostaa?
Uskon, että monia. Pelkästään Tampereella lastensuojelutarpeen kartoitus on noussut 18 tapauksesta 186 perheeseen vuoden aikana. Kymmenkertaistunut. Ja nyt puhun yli kuusi kuukautta kestävien selvittelyjen määrästä. Lain sallima enimmäisaika käsittelylle on kolme kuukautta.

Ketkä voivat olla lapsisosiaalityön tarpeessa olevia perheitä?
Jokainen perhe. Äiti väsyy arjen sirkukseen. Kasvatus on yhtä rumbaa. Herätessä lapsille aamupala. Sitten ne viedään päiväkotiin - joka voi olla kolmen bussiajelun päässä. Kaikilla ei ole varaa tai tahtoa autoon. Suunta töihin, jossa normipäivä. Duunin jälkeen lasten haku ja mukuloille ravintoa napaan. Vaatteiden pesu, siivous, lasten kanssa leikkiminen. Jengi koisaan. Ehkä muutama sivu dekkaria.

Tämähän on, niin kuin sanoin, normipäivä. Mitä sitten vikisen?
Asia olisi kohtuuymmärrettävä, jos puhutaan "vanhan ajan" perheestä. Yhä useampi äiti tai isä on yksinhuoltaja. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan reilut 585 000 lapsiperhettä, joista 117 000:ssa oli vain toinen vanhempi. Perheen kriisiytyminen on valitettavan monelle tosiasia.
Lastensuojelun tehtävä on olla vanhempien apuna silloin, kun voimat loppuu. Energiavaje on normaalia meille kaikille. Silloin tarvitaan perhetyöntekijöitä vanhempien tueksi arjen pyörittämisessä. Silloin tarvitaan sosiaalityöntekijää keskustelemaan perheen olohuoneeseen.
Ihminen tarvitsee kosketusta. Etenkin vaikeina aikoina. Ilman sitä hän on rampa. Kunnan pitää koskettaa perheitä, antaa niille syy jatkaa huomiseen. Pitää olla syitä elää. Ilman kosketusta kutistuu, kuihtuu. Lopulta tapahtuu kuin muumeissa ja katoaa.

Kaikille ei ole tukiverkkoa, joka pelastaa. Nytkin tuhannet suomalaiset miettivät, uskaltavatko käydä tänään kaupassa. Tai soittaa sille jollekin, joka voisi ottaa lapset hetkeksi hoitoon. Ja onhan se melkoisen häpäisevää pyytää apua jostain virastosta. Triviaalitieto: osa niistä viraston työntekijöistä tarvitsisi itsekin sosiaaliapua. He ovat ihmisiä. Vaikka koneeksihan täälläpäin kaikki pyritään muuttamaan.
Yksi huostaanotettu lapsi maksaa vuodessa 70 000 - 90 000 euroa. Miljoona per lapsi syntyy nopeammin kuin luulemmekaan. Siksi avohuollon palveluiden pitää vetää - eikä synnyttää jonoja. Jonoon mentäessä tilanne on jo kärjistynyt. Se, kuinka hyvin hoidamme lastensuojelun, määrittää lamastaselviytymisemme. Tulokset näemme vasta kymmenen vuoden päästä.

Äidit ja isät, olkaa ylpeitä siitä, mitä olette. Voimia arjen keskelle.

Neljän ja puolen tunnin elvytys on lopetettu. Äiti itkee hysteerisesti ja lopettaa puhelun. Mietin, kehtaisiko Raijalta kysyä vielä yhtä jugurttia. Sen jälkeen en mieti mitään. Syön jugurtin, kuin se olisi viimeinen käsin kosketeltava tekoni. Muistijälki muille jätettäväksi. Historian kirjaan merkittäväksi.

Sitten se alkaa. Virtaviivainen pysäyttämätön pako. Tärinä. Keho valmistautui ulostamaan kaiken sen, mitä se on ahminut tähän asti sisäänsä. Nyytirätin, polkupyörän, järvimadon, tossupallon, koulupolun, Shellin munkin, parturin karkkirahan, naapurin Lassen. Lapsuus loppui.

Tilalle ei tullut kaivattu nuoruus. Päätin tehdä kaikkeni elääkseni vanhassa. Menneeseen jumittautuminen tuntui ainoalta turvalliselta ratkaisulta. Takerruin johonkin, mitä ei ollut, jotta se olisi taas. Päätin muuntautua häneksi. Koitin tehdä hänenkaltaisia asioita, miettiä, mitä hän tästä ja tosta ajattelisi, olla kuten hän. Minusta tuli parhaan ystäväni inkarnoituma. Kukaan ei kiusannut koulussa kahteen viikkoon.

Opettaja jätti välitunneiksi yksin luokkahuoneeseen. Miettimään asioita ja olemaan rauhassa. Yksinolo tekee hyvää, hän sanoi. Maailman yksinäisimmälle pojalle. Opettaja sytytti kynttilöitä ja sammutti valoja. Kuin korostaakseen kuoleman läsnäoloa. Halusin kuolla.

Kotona isä kysyi haluanko mennä kouluun. Äitiä ei enää tunnistanut. Mieluummin koulussa kuin vieraiden keskellä, ajattelin. Koulumatkat juttelin hänelle. Hän kummasi virheeni kokeissa, korjasi englanninkielen ääntämystä. Opettaja kehui ja sanoi, että virheistä oppii. Sinä olet virhe, sanoin. Opettaja heitti ulos. Jatkoin Siwaan. Ei ollut mitään turvallisempaa kuin Siwan hyllyt, sokkelot, joissa pystyi pelaamaan pistettä. Hänen kanssaan.

Kyröskoski kasvoi, minä en. Kutistuin fontiksi kirjaan. Hyppelin sivulta toiselle. Opettaja sanoi, että minulla on lahjoja. Elämä on lahja, vastasin. En joutunut ulos.

Jouduin Tampereelle. Kauempana kotoa oli helpompi kirjoittaa. Kirjoitin ensimmäistä kertaa hänestä äidinkielen kirjoitelmassa. Opettaja sanoi, että tarinani ovat liian fiktiivisiä. En kirjoittanut moneen vuoteen.

Päätin perustaa bändin. Laulan, niin ei tarvitse kirjoittaa. Lauloin yöt ja päivät. Poliisit tuli Herttualan piharakennukseen vetään sähköt pois. Naapureita kuulemma vituttaa. Niin muakin, vastasin. Hälläpirtillä pukeuduimme koko bändi hopeisiksi enkeleiksi. Olimme osa suurta taivaallista kansanjuhlaa. Koskilinnan kämpät oli paratiisista tai helvetistä seuraava. Haisin teinille.

Viime yönä sanoin, että kyynelkanavani saattavat kuivua. Niin kuin meidän mummulla. Ystäväni vastasi, että on helppo unohtaa ne ystävät, joiden kanssa olet nauranut, muttet unohda koskaan häntä, jonka kanssa olet itkenyt. Taisin nukahtaa hänen syliinsä.

Aamuisin hotkin jugurtin kuin sen jälkeen ei olisi mitään. Usein tuntuu, ettei olekaan. Mitä enemmän kauhon jugurttia sitä enemmän täytyn laktoosista ja tyhjyydestä. Viikon päästä juhlistamme hänen synttäreitään. Ja yhä kuulen, kuinka hienosti Raija osasi itkeä.

Joonas Lepistö

Aikana, jolloin olemassaolo kuluu riittämättömyyden tunteen peittämiseen, marraskuu tappaa ja joulu armahtaa. Siksipä eräs kauniimman puoleinen nainen aloittaa aamunsa aina kulttuuriuutisilla.
Hän lukee ne niin monesta lehdestä kuin aamiaisen aikana ehtii ja lopettaa myös niihin. Muuta hän ei luekaan. Ennen hän selasi lehdet kannesta kanteen, mutta siitä tuli aina niin paha olla, että aamupahoinvointi yltyi iltaan asti. Hän lopetti uutisten lukemisen eikä tarvitse enää vitamiinipillereitä.

Koetin samaa. Otin haasteen vastaan empirismin nimissä ja luin viikon pelkästään kulttuuriuutisia. Prekariaattitoimittajalle moinen vapauden teko on mahdollista. Aamuista tuli kiehtovia, romanttisia, seikkailuihin johdattaneita virkistäytymishetkiä. Aamupaloistani tuli heräämisen arvoisia trippejä toisiin maailmoihin. Sinäkin kulttuuritoimittaja - minä rakastan sinua ja tapaasi tehdä kirja-arvostelujasi niin analyyttisen hehkeästi. Kirjoita yhtä kauniisti myös tänään, jotta voin kyynelehtiä huomenna. Jookosta?

Kuppilaan mennessäni huomasin, että en tajua yhtään mitään siitä, mistä ystäväni puhuvat. Mikä ihmeen lentäjien lakko? Kuka hemmetin Catherine Ashton? Olin lähes yhtä pihalla kuin kulttuuritoimittajan ego. Aina kun yritin johdatella aihetta hieman kulttuurin pariin, ystäväni viittasivat kintaalla ja eivät olleet moisesta kuulleetkaan.
Keskusteluista tovereiden kesken tuli tympeitä ja vieraannuimme hetkeksi toisistamme. Kuka nyt kulttuurihömppähippiä ymmärtäisi? En kestänyt moista ja palasin lukemaan uutisia. Ja sain jälleen lahjaksi tärkeän maailmanpainon rusentamaan hartioitani ja painamaan poskipäitä uhkaavasti kohti katutasoa.

Etnografinen kokeeni tuotti kuitenkin selkeän tuloksen. Ystäväni eivät lue kulttuuriuutisia. Syykin lienee selvä. Se ei edusta tehokkuusteoriaan pohjautuvaa maailmankatsomustamme. Sama näkyy esimerkiksi kuntien päätöksenteossa - mihin sektoriin höylä kaivertuu ensimmäiseksi?
Toimituksistakin löytyy jästipäitä, jotka pitävät taantumaa hyvänä syynä ottaa sivu jos toinenkin kulttuuriosiosta.

Onhan paljon tärkeämpää tietää, että Obama on Kiinassa, kuin että Dalin suurnäyttely on avattu Tukholmassa.
Vieläkin tärkeämpää olisi nähdä juttujen taakse. Presidentti ei suostunut näkemään vuosikymmeniä alistettua Dalai Lamaa, toista Nobelin rauhanpalkinnon saajaa, koska Kiinan johto kielsi tekemästä niin. Dali signeerasi mitä tahansa daijua, koska tiesi, että mikä tahansa, missä on hänen nimensä on kullanarvoista.
Tieto siitä, että Obama on kaksinaismoralistinen pelkuri ja Dali rahanahne paskiainen, ei tee Barackista vähemmän Yhdysvaltain presidenttiä eikä Salvadorista vähemmän yhtä maailman parhaista maalareista. Mutta se vie meidät teosten taakse, kysymään miksi tuo ja tuo herra on toiminut noin.

Ei ne suuret sanat, vaan ne pienet teot. Kaikki meistä eivät suostu elämään muovimaailmassa, jota meille päivittäin tyrkytetään. Ilman taiteilijoita söisimme kelmua lounaaksi. Pahan olon kasvaessa tyydymme ulostamaan kettinkiä ja pitämään suumme supussa. Vaihtoehtoista maailmaahan ei ole olemassa.
Luottakaamme siis tiskirättirealismiin.
Onneksi jo ehkä ensi vuonna lehtiä voi tilata osissa. Silloin aion tilata pelkät kulttuurisivut. Sitä odotellessa suosittelen joululahjaksi immateriaalista. Parhaita lahjoja ei voi ostaa.

Marco Roth:

Vaikeina taloudellisina aikoina pitää huolehtia kestävästä taloudenpidosta, kaikkein pienituloisimmista, koulutuksesta ja elinvoimaisesta elinkeinoelämästä. Kaikkein köyhimpien asemaa on tällä viikolla mahdollisuus konkreettisesti helpottaa.

Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta päättää
27.5 olevassa kokouksessaan toimeentulotukea koskevista soveltamisohjeista. Yksi tärkeä osa soveltamisohjeita on kohtuulliseksi katsottujen asumismenojen määrittäminen. Tämä on viimeksi määritelty vuonna 2006, jonka jälkeen vuokrat ovat nousseet Tampereella keskimäärin n. 18 prosenttia, pienemmissä asunnoissa suhteessa enemmän.

Toimeentulotuen asiakkaista yksin asuvien osuus on noin 75 % ja lapsettomien pariskuntien osuus noin 5 %. Vuonna 2006 määriteltyjen maksimivuokrien määrät ovat yksin asuvilla 440 euroa ja kahden hengen talouksilla 560 euroa ja neljän hengen perheissä 760 euroa. Vuokrien nousu huomioiden pitäisi toimeentulotuessa huomioitavien maksimivuokrien määriä korottaa yksin asuville 520 euroon, kahden hengen talouksille 660 euroon ja nelihenkiselle perheelle 890 euroon.
Varsinkin noiden pienimpien asuntojen osalta näihin määriin on päästävä.

Tiukkoina aikoina kaikesta on säästettävä. Silti viimesijaisen perusturvan tasoa ei saa laskea. Seppo Sallilan tuoreen väitöstutkimuksen mukaan parannukset toimeentulotukeen ovat halvin tapa vähentää köyhyyttä Suomesta. Lautakunnan on pysyttävä budjetissaan, mutta annettava kaikkein köyhimmille kohtuulliset elämisen mahdollisuudet. Lautakunnan porukka vaikuttaa niin valistuneelta, että uskon heidän päätyvän tässä hyvään ratkaisuun.